Näkemyksemme mukaan psykoterapeuttinen toiminta on kompleksista sosiaalista toimintaa. Se rakentuu samaan aikaan ainutlaatuisista kohtaamisista ja on toisaalta psykologisen teorian ja eettisen ajattelun ohjaamaa. Terapiakeskustelua voi ymmärtää dialogina, jossa merkitykset ja tunteet kulkevat keskusteluun osallistujien puheenvuoroissa ikään kuin punaisena lankana, joka muuntaa, hämmästyttävää kyllä, paitsi merkitysten kudelmaa myös kuvausten kohdetta, asiakkaan kokemusta.
Psykoterapia rakentaa asiakkaalle toimintakontekstin, jossa hän omalla osallistumisellaan yhdessä psykoterapeutin kanssa vaikuttaa ongelmallisen kokemuksen muuttumiseen. Sen myötä syntyy uusi suhde omiin kokemuksiin, toisiin ja itseen. Muutosprosessin tavoittaminen tutkimuksellisesti edellyttää vuorovaikutuksen tutkimista sekä sanallisella, diskursiivisella tasolla että sanattomalla, affektiivisella tasolla.
Psykoterapia on konteksti, jossa ihmisen toimijuus voi kehittyä
Toimijuuden ongelmilla on yleensä kehityksellinen taustansa. Sen vuoksi psykoterapeuttien tulee ymmärtää inhimillistä kehitystä, sen lainalaisuuksia ja ydinprosesseja, kuten toimijuuden biologista perustaa ja relationaalista luonnetta. Kehityksen relationaalisuus merkitsee sitä, että kehittyäkseen ja voidakseen hyvin yksilö tarvitsee toisia ihmisiä. Tämä näkemys on jaettu pitkään sosiaalitieteissä ja psykologisessa tutkimuksessa. Nykyisen neurologisen- ja kehityspsykologisen tutkimuksen, kiintymyssuhdeteorian ja psykoanalyyttisten teorioiden näkökulmasta toimijuuden kehitystä ei voi käsitteellistää ilman, että huomioidaan yksilön dynaaminen, vastavuoroinen, suhde ympäristöönsä.
Psykoterapiaa ei kuitenkaan psykoterapian tutkimuskenttää dominoivassa ja palvelujärjestelmää ohjaavassa medikaalisen mallin diskurssissa tarkastella tällaisena yhteistoimintana. 1960-luvulta alkaen lääketieteellinen tutkimusasetelma on dominoinut psykoterapiatutkimuksen kenttää ja kysynyt, onko tietty terapiasuuntaus vaikuttava tai vaikuttavampi kuin joku toinen tietyn psykiatrisesti määritellyn häiriön hoidossa. Tuloksen arviointi perustuu yleensä asiakkaan vastauksiin standardoituihin itsearviointikyselyihin ennen ja jälkeen psykoterapian. Psykoterapeutin osallisuus prosessiin redusoituu näissä tutkimuksissa terapiaviitekehykseen. Asetelmassa yksilö hahmotetaan mielenterveyden häiriöstä kärsivän ryhmän edustajana. Kun psykoterapian tavoitteiden toteutumista arvioidaan numeerisesti oiremittarein, asiakasta hahmotetaan psykoterapian kohteena, ei siihen osallistuvana toimijana. Sana ”mittari” rakentaa lisäksi mielikuvaa objektiivisuudesta. Tilastolliset menetelmät muuttavat subjektiivisen arvion numeeriseksi dataksi, vaikutelma subjektiivisuudesta menetetään lopullisesti ja mielikuva sekä menetelmän että tiedon objektiivisuudesta vahvistuu. Tämän jälkeen ei enää tunnu mielekkäältä kysyä, minkälainen asiakkaan psykoterapiaan tuonut ongelmallinen kokemus tai tilanne, miten he itse kokivat psykoterapian, mikä heidän näkökulmastaan itse asiassa muuttui. Tämän lisäksi enää ei tutkita sitä mikä muutoksen mahdollisti tai esti? Medikaalinen tutkimusasetelma ei kykene myöskään vastaamaan kysymykseen, mikä muutosta tuotti.
Medikaalisen, lääketieteellisen mallin tutkimusmenetelmän varsinainen kysymys on, vaikuttaako psykoterapia. Voimme yhteiskunnallista keskustelua seuraamalla havaita, että mallin vaikutukset ovat laajentuneet varsinaisen kysymyksensä ulkopuolelle. Malli on alkanut tuottaa käsitystä psykoterapiasta, mielestä ja psykoterapian tavoitteesta. Medikaalisen mallin myötä psykoterapia näyttäytyy ammattilaisen käyttämänä menetelmänä, jonka kohteena on psykiatrisesta häiriöstä kärsivä potilas tai psyyken häiriö. Häiriön tai oireen poistaminen taas näyttäytyy luonnollisena hoidon päämääränä.
Psykoterapia vaikuttaa
Tämä puhe- ja ajattelutapa on niin tavallinen, että on vaikea nähdä siinä mitään ongelmallista. Kukapa ei haluaisi pahalta tuntuvaa oiretta pois tehokkaasti. Kuitenkin tutkimusmenetelmä voi vastata vain siihen, mitä kysytään ja mitä metodi ja aineisto sallivat. Siihen vaikuttavuus- ja tuloksellisuustutkimus onkin vastannut jo useita vuosikymmeniä, ja vastaus on johdonmukainen: psykoterapia vaikuttaa.
Se, että kliinisiin kokeisiin perustuva tuloksellisuustutkimus on osoittanut psykoterapian olevan vaikuttava mielenterveyden ongelmien hoitomuoto, ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että kaikki yksittäiset psykoterapiaprosessit olisivat yhtä vaikuttavia. Joissakin hoitoprosesseissa ei saavuteta toivottua tulosta ja joskus asiakkaan tilanne jopa huononee. Kliinisten kokeiden avulla on pyritty arvioimaan, mistä tuloksen vaihtelu voisi johtua. Medikaalinen malli ei kuitenkaan kykene tavoittamaan psykoterapeuttisen muutosprosessin luonnetta. Tämä liittyy siihen, että se ei huomioi psykoterapian olemusta sosiaalisena, responsiivisena toimintana. Se ohittaa perustavan kysymyksen tutkimuksen kohteen ontologiasta, siitä minkälaista olentoa ja minkälaista toimintaa tutkitaan.
Psykoterapian keskeisimmäksi olemukselliseksi piirteeksi voi ajatella responsiivisuutta. Ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta ihmisen keskeisimmmäksi olemuksellisimmaksi piirteeksi voi ajatella relationaalisuutta eli sitä, että ihminen toimii ja toteutuu aina suhteissa. Sekä psykoterapeutti että asiakas ovat responsiivisia toimijoita, joiden toiminnan vuorottelu rakentaa ja merkitsee muutoksia kokemuksellisella, somaattisella ja merkitysten tasolla. Psykoterapeuttinen muutosta tuottava toiminta saa muotonsa kontekstissa, jota sekä hän että asiakas yhdessä rakentavat. Mutta mikä on tuon responsiivisen toiminnan tavoite?
Toimijuusnäkökulmasta psykoterapia nähdään vuorovaikutuksellisena yhteistoimintana, jonka tavoitteena ja seurauksena on asiakkaan suhteen muuttuminen itseen ja toisiin tavalla, jota voidaan kutsua toimijuuden rakentumiseksi, vahvistumiseksi tai palautumiseksi. Mieli nähdään psyykkisenä kehityksellisesti rakentuvana prosessina, joka säätelee ja rakentaa merkityksiä, tunteita ja toimintaa. Ihminen nähdään affektiivisena, responsiivisena ja merkityksiä rakentavana olentona, mielen häiriö tai psyykkinen pahoinvointi taas tämän säätelevän prosessin estymisenä. Universaalina psykoterapian tavoitteena taas voidaan pitää ihmisen kykyä intersubjektiivisuuteen. Intersubjektiivisuus merkitsee kykyä kohdella itseä ja toista tasavertaisina subjekteina, jolla on omat kokemuksensa, pyrkimyksensä ja merkityshorisonttinsa.
Kyvykkyydet eivät siis ole pelkkiä resursseja
Filosofi Martha Nussbaum käsitteellistää hyvinvointia laaja-alaisesti. Hänen mukaansa hyvinvointi ei ole pelkkää oireettomuutta tai selviytymistä, vaan kykyä elää ihmiselle tyypillisesti ja monipuolisesti: ajatella, tuntea, rakastaa, käyttää mielikuvitusta, kokea yhteyttä luontoon ja toisiin ihmisiin sekä osallistua merkitykselliseen toimintaan. Kyvykkyydet eivät siis ole pelkkiä resursseja, vaan todellisia mahdollisuuksia elää täyttä elämää.
Psykoterapiaan tullessaan ihmisen toimijuus jollain elämän osa-alueella on haavoittunut tai se voi olla laaja-alaisesti ja kompleksisesti heikko. Terapiaan tuleminen on ihmisen toimijuutta tilanteessa, jossa hän kokee toimijuustuntonsa heikoksi jollain elämänsä osa-alueella. Psykoterapeutin tulee asettua vuorovaikutukseen tavalla, jolla toimijuuden kehittyminen tai palautuminen tulee mahdolliseksi. Terapian tehostaminen ja tuloksellisuus on saavutettavissa terapeutin kohdallisella responsiivisen kyvykkyyden lisäämisellä, ei ylivertaisen terapeuttisen menetelmän löytämisellä.
Jos psykoterapiaprojektin tavoitteena on yksilön toimijuuden vahvistuminen, sillä on myös yhteiskunnallinen ja eettinen ulottuvuus. Tällöin psykoterapia ei pyri sopeuttamaan asiakasta vallitseviin olosuhteisiin vaan toimijuuden kasvuun ja vahvistumiseen, joka mahdollistaa ihmiselle sen kysymisen mikä on hänelle hyvä elämä ja minkälainen on hyvä yhteiskunta, jossa kyvykkyys täyteen elämään on mahdollinen.
Lähteet:
- Nussbaum, M. C. (2011). Creating capabilities: The human development approach. Harvard University Press.
- Kurri, K., & Sampolahti, T. (2025). Psykoterapiatutkimuksen politiikasta – onko tutkimus arvovapaata? Perhe- ja pariterapialehti, 41(2).
- Kurri, K., Seilonen, M-L., Wahlström, J. (Tulossa). Toimijuus psykoterapiassa. Kehityksellinen ja vuorovaikutuksellinen näkökulma teoriassa ja käytännössä. Vastapaino.
- Sampolahti, T., & Kurri, K. (2025). RCT-tutkimukset psykoterapiatutkimuksen ”kultaisena standardina”? Psykologia – Keskustelua, 60(1-2), 83–89.
